Viime viikkoina ikäihmisten hoiva ja erityisesti hoivakodit ovat jälleen nousseet näkyvästi julkiseen keskusteluun. Keskustelussa ovat painottuneet ympärivuorokautisen palveluasumisen henkilöstömitoitus, rajoittamistoimenpiteet ja valvonta. Osana tätä keskustelua on esitetty väitteitä siitäkin, että mitään ei ole opittu eikä mikään ole muuttunut sitten vuoden 2019 vuoden hoivakriisin.
Tämä ei pidä paikkaansa.
Todellisuudessa kuluneen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon kehitystä parempaan, vaikka lainsäädännön ennakoimattomuus on osaltaan haastanut suunnitelmallista kehittämistyötä.
Henkilöstömitoitusta ohjaa sekä laki että hyvinvointialueiden käytännöt
Toisin kuin vuonna 2019, hoivan henkilöstön vähimmäismitoituksesta on nykyään säädetty laissa. Henkilöstömitoituksen oli alun perin tarkoitus nousta asteittain 0,7:än asti, ja valtakunnallisesti mitoitus ehtikin nousta jo 0,65:en. Nykyhallitus päätti kuitenkin säästösyistä pudottaa vähimmäismitoituksen viime vuoden alusta 0,6:en ja leikata hyvinvointialueiden rahoitusta kymmenillä miljoonilla euroilla vuosittain.
Laki lähtee edelleen siitä, ettei mitoitusta tule kategorisesti laskea 0,6 tasolle, vaan henkilöstömitoituksen on oltava korkeampi, jos asiakkaiden palvelutarpeet sitä edellyttävät. Tätä lähtökohtaa korostettiin voimakkaasti lainvalmistelun aikana, niin hallituksen esityksessä kuin eduskuntakäsittelyssä.
Hyvinvointialueiden tulisi jo sijoitusvaiheessa arvioida, onko hoivakodilta sopimuksessa edellytetty keskimääräinen mitoitus riittävä turvaamaan sinne muuttavalle asiakkaalle riittävät ja asianmukaiset palvelut, vai onko mitoitusta tarpeen nostaa. Jos mitoitusta on tarpeen nostaa, se tulisi huomioida hyvinvointialueen ja hoivan palveluntuottajan välisissä sopimuksissa. Näin ei tällä hetkellä useinkaan ole.
Miksi rajoittamistoimenpiteitä tarvitaan?
Ympärivuorokautisen hoivan piirissä asuu pääsääntöisesti erityistä tukea tarvitsevia henkilöitä, ja hoivakodeissa voidaan joutua käyttämään asiakkaan itsemääräämisoikeutta rajoittavia toimenpiteitä. Viime aikoina näistä rajoittamistoimenpiteistä on keskusteltu julkisuudessa hyvin negatiivisessa valossa. On selvää, että yksikin vakava vaaratilanne, saati kuolemantapaus, on liikaa. Samalla olisi kuitenkin tärkeää puhua myös siitä, miksi rajoitustoimenpiteitä tarvitaan ja miksi niitä tehdään.
Rajoittamistoimenpiteet ovat aina väliaikaisia ja viimesijaisia toimia, joilla rajoitetaan ihmisen itsemääräämisoikeutta. Tällaisia ovat muun muassa sängynlaitojen nostaminen, turvavyön kiinnittäminen pyörätuolissa, hygieniahaalarin pukeminen tai asunnon oven lukitseminen.
Käytännössä rajoittamistoimenpiteitä voidaan tarvita, jotta asiakas ei ole vaaraksi itselleen tai muille hoivakodissa asuville. Aihetta käsitteli hiljattain geriatrian erikoislääkäri Tiina Harjulehto Helsingin Sanomissa. Toimenpiteitä tehdään aina yksilöllisen harkinnan mukaan ja niiden on oltava välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen, eli laadukkaan ja asiakasturvallisen hoivan saavuttamiseksi.
Tällä hetkellä Suomessa ei ole voimassa lainsäädäntöä, joka tarkkarajaisesti määrittelisi itsemääräämisoikeuden edistämiseen ja rajoittamiseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ikääntyneiden palveluissa. Se on epäkohta, joka lainsäätäjän tulisi mahdollisimman pian korjata. Nykytilanne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä olisi minkäänlaista sääntelyä tai välineitä itsemääräämisoikeuden varmistamiseksi.
Yksi tällainen väline on asiakaskohtainen hoito- ja palvelusuunnitelma, jossa voidaan yhdessä asiakkaan (tai hänen läheisensä tai laillisen edustajansa) kanssa sopia hoidon ja tuen yksityiskohdista, tavoitteista ja keinoista.
Yksityistä hoivaa valvotaan monin tavoin
Hoivakeskustelussa toistuu usein kysymys siitä, valvotaanko hoivakotien toimintaa riittävästi, ja onko omavalvonta toimiva tapa varmistaa palveluiden laatu ja turvallisuus.
Yksityisiä ja julkisia hoivapalveluja koskevat periaatteessa samat lait ja vaatimukset. Tällä hetkellä yksityiset palveluntuottajat ovat kuitenkin tiukemman ennakollisen valvonnan piirissä, sillä julkisten palveluntuottajien osalta valvontalain mukainen rekisteröintivelvollisuus astuu voimaan vasta vuoden 2028 alusta.
Hyvinvointialueiden omavalvontaan kuuluu oman palvelutuotannon lisäksi ostopalveluita tuottavien yritysten ja järjestöjen, sekä heidän kanssaan tehtyjen sopimusten toteutumisen, valvonta. Sopimuksissa voidaan asettaa palveluntuottajille lakia tiukempia ehtoja esimerkiksi henkilöstörakenteen suhteen. Yksityisiin palveluntuottajiin kohdistuva valvonta on tällä hetkellä kokonaisuudessaan laajempaa, kuin julkisen palveluntuotannon valvonta.
Valvonnan ensisijainen ja tärkein muoto on omavalvonta, joka on päivittäinen työkalu hoivakotien laadun ja turvallisuuden varmistamiseen. Se on ennakoivaa, toiminnanaikaista valvontaa ja havaittuihin ongelmiin puuttumista. Lain edellyttämien omavalvontaohjelman ja omavalvontasuunnitelman toteutumista on seurattava ja palveluja kehitettävä hoivan asiakkailta, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä yksikön henkilöstöltä säännöllisesti kerättävän palautteen perusteella.
Omavalvonta on aina ensisijaista valvontaviranomaisten jälkikäteiseen valvontaan nähden, mutta se ei ole poistanut viranomaisten toteuttamia valvontakäyntejä, joita edelleen tehdään sekä sovitusti että ennalta ilmoittamatta.
Myös ammattihenkilöihin kohdistuu valvontaa: sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto voi antaa seuraamuksen sosiaalihuollon ammattihenkilön virheellisestä toiminnasta. Ammattihenkilöillä on itsellään lakisääteinen velvollisuus ilmoittaa havaitsemistaan epäkohdista tai niiden uhista.
Vielä tämän päälle osa hoivatoimijoista tekee sisäisiä ja ulkoisia auditointeja. Lienee turvallista sanoa, että valvontaa Suomessa kyllä on.
Ongelma ei ole hoivakodit vaan se, ettei hoivakotiin pääse
Moni julkisen keskustelun huolista liittyy hoivakotien turvallisuuteen ja laatuun. Tätä huolta ei voi vähätellä. On kuitenkin todettava, että yhteiskuntamme iso ongelma ei ole hoivakodeissa, vaan riittämättömissä tai liian myöhässä tarjottavissa palveluissa.
Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on antanut hyvinvointialuille useita huomautuksia siitä, että alueiden asukkaat eivät ole saaneet hoivapaikkaa lain edellyttämässä ajassa. Tämä siitäkin huolimatta, että hoivapaikkoja olisi ollut vapaana yritysten ja järjestöjen hoivakodeissa. Moni hyvinvointialue on myös strategiassaan linjannut, että ympärivuorokautisen hoivan peittävyyttä vähennetään tulevina vuosina. Tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa yhä harvempi pääsee hoivakotiin.
Tämä on suuri ongelma.
