Yle julkaisi tänään uutisen, jossa kritisoidaan suomalaista työterveyshuoltoa. Hyvinvointiala HALI ry:n terveyspalveluista vastaava johtaja Hanna-Maija Kause pohtii blogissaan uutisessa esitettyjä väittämiä.
1. ”Päällekkäiset järjestelmät tarkoittavat moninkertaista byrokratiaa”
Yhteiskunnassa on monia päällekkäisiä järjestelmiä. Niitä ovat muun muassa erilaiset yritykset, kauppaketjut ja työpaikat. Kaikilla on omat tietojärjestelmänsä, kirjanpitonsa ja henkilöstöhallintonsa. Sitä kutsutaan markkinataloudeksi. Kun on kyse sosiaali- ja terveydenhuollosta, monikanavarahoitukseksi tai monituottajuudeksi.
Niin markkinataloudella kuin monituottajuudella on monia hyviä puolia. Suomeen syntyy työpaikkoja, verotuloja, tehokkuutta ja innovaatioita. Monikanavarahoitus tuo myös useita rahoittajia ja käytännössä enemmän rahaa järjestelmään kuin mitä verorahoin olisi mahdollista kerätä. Maailmassa on kokeiltu myös toisen tyyppisiä järjestelmiä, jossa valtio järjestää ja tuottaa kaiken mahdollisen, mutta niistä ei sen enempää tässä yhteydessä.
Työterveyshuoltoa ei voida pitää päällekkäisenä terveydenhuollon järjestelmänä, koska se on tarkoitettu havaitsemaan ja puuttumaan nimenomaan työkykyyn liittyviin ongelmiin. Julkisessa terveydenhuollosta ei käytännössä ole työterveyden erikoisalaosaamista.
Työterveyshuollon painopiste on ennaltaehkäisyssä. Työterveyshuollon sairaanhoidolla on oma roolinsa, joka liittyy juuri työhön liittyvien työkykyongelmien tunnistamiseen, ehkäisyyn ja hoitoon. Työterveyshuollon rahoitus tulee valtaosin muualta kuin verorahoista, eivätkä sen käyttäjät juuri hyödynnä itse julkista perusterveydenhuoltoa. Siksi on harhaanjohtavaa puhua päällekkäisyydestä.
2. ”Vauraita ja terveitä hoidetaan liikaa, sairaita liian vähän”
On totta, että suurin palvelujen tarve on niillä, joiden pitää turvautua täysin julkiseen terveydenhuoltoon. Heitä ovat esimerkiksi pienituloiset eläkeläiset, työttömät ja ne työikäiset, joiden työterveyshuoltoon ei kuulu sairaanhoitoa. Korona-aika ja paheneva henkilöstöpula ovat pidentäneet jonoja ja kasvattaneet hoitovelkaa entisestään.
Julkisen terveydenhuollon menot ovat vuosina 2000-2019 kasvaneet 3,6 prosenttiyksikköä. Samalla vertailujaksolla työterveyshuollon menojen suhteellinen osuus kaikista terveydenhuollon menoista on laskenut 4,9 prosentista neljään prosenttiin.
Työterveyshuolto on toimivaksi todettu ja vastakkaisista väitteistä huolimatta verrattain tehokkaasti tuotettu terveydenhuollon osa-alue. Miten sen romuttaminen parantaisi tilannetta? Lääkärit jäisivät edelleen töihin yksityiselle, ja työterveyshuollon rahoitus siirtyisi eriarvoistavaan vakuutuskanavaan.
Katse tuleekin kohdistaa julkisten palvelujen tehokkuuden parantamiseen ja vetovoiman kehittämiseen työnantajana. Tehokkuuden lisäämiseen päästään ainoastaan lisäämällä järjestelmän tuottavuutta. Tässä aivan keskeinen keino on datan parempi hyödyntäminen ennaltaehkäisyssä, palvelujen kohdentamisessa ja toiminnan suunnittelussa. Sen avulla voidaan myös parantaa työssäviihtyvyyttä, kun resurssit riittävät paremmin ja toiminta kohdentuu oikeisiin asioihin. Työterveyshuollon palveluntuottajat ovat tässä aivan kärkijoukoissa. Onkin pidettävä huoli, että emme vaikeuta datan hyödyntämismahdollisuuksia säädännön ja sen tiukentuvien tulkintojen myötä.
3. Työttömien palveluihin kannattaisi panostaa
Työttömät käyttävät nykyisin suunnilleen saman verran palveluja kuin työssäkäyvät, mutta palvelutarve olisi suurempi. Erityisesti niin sanottujen ”suurkuluttajien” tilanteeseen työmarkkinatilanteesta riippumatta olisi järkevää panostaa.
Melko tuoreen tutkimuksen mukaan kaikki sektorit huomioiden työlliset ja työttömät käyttivät palveluja suunnilleen yhtä usein kuin työssä käyvät, mutta monikanavaisen palvelujärjestelmän takia eri ryhmien käyttö kanavoitui eri sektoreille. Tutkijat toteavat, että sektorit täydentävät toinen toistaan eri väestöryhmien palvelujen tuottajina. Erot esimerkiksi koulutus- ja tuloryhmien välillä näyttävät tasaisemmilta, kun kaikki sektorit huomioidaan. Tästä näkökulmasta palvelujen monikanavaisuus ei näyttäytynyt suurena ongelmana. Kuitenkin esimerkiksi työttömillä on usein tyydyttymätöntä palvelutarvetta.
Yhteiskunnallista keskustelua tulisikin käydä siitä, miten työterveyshuollon erikoisosaamista hyödynnettäisiin paremmin juuri työttömien kohdalla, joilla työkykyyn ja terveyteen liittyviä ongelmia on suhteessa enemmän kuin työssäkäyvillä. Mikään ei estä tälläkään hetkellä esimerkiksi TE-palveluita tai kuntia – jatkossa hyvinvointialueita – hankkimasta työterveyshuollon erikoisalaosaamista samoilta tuottajilta kuin työnantajat.
Kaiken kaikkiaan julkisen sektorin osaamista työkykyä tukevista palveluista ja käytännöistä pitäisi lisätä ja palveluketjuja työnantajien järjestämän työterveyshuollon ja julkisen sektorin palvelujen välillä kehittää. Tästä on erinomaisia kokemuksia esimerkiksi Vastuullinen työkyvyn tuki -hankkeessa, jota ollaan levittämässä koko maahan.
Muita Ylen jutussa esitettyjä väitteitä olen purkanut yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa aiemmin eri kirjoituksissa, joita voi käydä lukemassa täältä:
