Julkisessa keskustelussa on tapana kauhistella lastensuojelun sijaishuollon, ja aivan erityisesti ostopalveluna järjestetyn sijaishuollon kustannuksia. Harmillisen usein keskustelu rakentuu väitteille ja oletuksille, joita ei edes yritetä perustella tiedolla. Kustannuksia kauhistellaan, mutta ei kuvata mistä ne kertyvät. Näin oli esimerkiksi Helsingin Sanomissa, jonka artikkelissa kuvattiin hiljattain Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen päätöstä avata omia lastensuojeluyksiköitä ja vähentää ostopalveluita säästösyistä.
Samassa jutussa kauhistellaan erityisen hoidon jakson maksaneen ”kuusinumeroisia summia” ja sitä, että joku palveluntuottaja ei joskus ole osallistunut kilpailutukseen. Jutussa kuitenkin unohdetaan mainita, että kaikkein vaativin sijaishuolto on yleensä kaikkein kalleinta riippumatta siitä, kuka sitä tuottaa, ja että kilpailutuksiin osallistuu valtava määrä erilaisia palveluntuottajia eri puolilta Suomea.
Sosiaalihuollon asumispalveluissa, kuten lastensuojelussa tai ikääntyneiden hoivassa, monituottajamalli on arkipäivää. Monituottajamalli tarkoittaa rakennetta, jossa julkista palvelua voivat tuottaa niin hyvinvointialueet, yritykset kuin järjestöt. Asiakkaiden elämäntilanteet ovat aina yksilöllisiä ja tarpeet erilaisia, ja niin palvelujen kuin palveluntuottajien moninaisuus auttaa vastaamaan näihin moninaisiin tarpeisiin.
Monituottajamalli mahdollistaa myös eri toimijoiden tuotantotapojen ja kustannusten vertailun, minkä pitäisi ohjata päätöksentekoa ja verorahojen vastuullista käyttämistä. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan tällaista vertailua ei ole Pohteen alueella kuitenkaan tehty: uuden lastensuojeluyksikön vuorokausikustannusta ei ole edes laskettu.
Tämä tuntuu valitettavasti olevan maan tapa suomalaisessa sote-päätöksenteossa. Ostopalveluiden kustannukset ovat hyvinvointialueilla tiedossa, joten niistä leikkaaminen tuntuu perustellulta säästökeinolta. Mitään takeita säästöistä ei kuitenkaan ole, sillä oman palvelutuotannon kustannuksia ei tunneta.
Ilman tietoa ei voi valita sopivinta palveluntuottajaa
Lastensuojelun sijaishuollon suurimmat kulut syntyvät henkilöstöstä ja tiloista. Niitä koskevat vaatimukset ja lainsäädäntö ovat samat riippumatta siitä, tuottaako palvelun yritys, järjestö vai hyvinvointialue itse. Kun hyvinvointialue ostaa palveluita yrityksiltä tai järjestöiltä, se maksaa vain tarvitsemistaan asiakaspaikoista. Omana palvelutuotantona kiinteistön ja henkilöstön kulut juoksevat täysimääräisesti, vaikka asiakaspaikoista vain osa olisi täynnä. Kun hyvinvointialueen oman tuotannon vahvistamista perustellaan säästösyillä, olisikin kohtuullista avata, mistä näiden säästöjen oletetaan syntyvän.
Viiden alueen dataan pohjautuvan selvityksemme mukaan ostopalveluna hankittu sijaishuolto on keskimäärin edullisempaa kuin alueen itse tuottama palvelu. Olisi niin apua tarvitsevien ihmisten, hyvinvointialueiden kuin kaikkien veronmaksajien etu, että rajalliset resurssimme käytettäisiin järkevästi. Kun valtiontalous on tiukoilla ja sote-kustannukset kasvavat jatkuvasti, tulisi jokaiseen palveluun valita sopivin ja kustannustehokkain palveluntuottaja. Ostopalveluista leikkaaminen vailla vertailukelpoista tietoa vie meitä valitettavasti päinvastaiseen suuntaan.
