Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu ajatukselle, että kukaan ei jää yksin. Muun muassa tämän lupauksen toteuttamisessa sosiaali- ja terveysjärjestöillä on ollut vuosikymmenten ajan korvaamaton rooli. Aiemmin hallituskaudella päätetyt leikkaukset sote-järjestöjen valtionavustuksista sekä tuoreet tiedot avustuskriteerien kiristymisestä herättävät kuitenkin syvän huolen järjestökentän tulevaisuudesta.
Sote-järjestöjen valtionavustuksia eli niin kutsuttuja STEA-avustuksia on ensi vuonna käytettävissä noin 190 miljoonaa euroa, mikä on kolmanneksen vähemmän kuin nykyisin ja peräti puolet vähemmän kuin vuonna 2024. Leikkaukset ovat järjestökentälle kohtalokkaat, mutta valtiontaloutta nämä eurot eivät pelasta: sote-järjestöjen valtionavustukset tämän vuoden tasollaan ovat vain 0,3 % valtion budjetista.
Sote-järjestöjen merkitys näkyy ihmisten arjessa joka päivä: monelle ihmiselle ensimmäinen yhteydenotto avun saamiseksi tapahtuu järjestön chat-palvelussa, kriisipuhelimessa tai vertaistukiryhmässä. Moni saa järjestöltä apua silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa ennen raskaampien palveluiden tarvetta. Juuri tässä piilee järjestöjen erityinen arvo: ne tavoittavat ihmisiä varhain, joustavasti ja inhimillisesti.
Kun esimerkiksi syrjäytymistä ehkäistään ajoissa, mielenterveyden ongelmiin saadaan tukea varhaisessa vaiheessa tai omaishoitaja jaksaa tehtävässään vertaistuen avulla, säästyy yhteiskunnalta merkittäviä kustannuksia. Samalla ihmiset säilyttävät työ- ja toimintakykynsä paremmin.
Järjestötoiminta on poikkeuksellisen kustannustehokasta myös siksi, että sen perustana on valtava vapaaehtoistyön voima. Valtionavustusta saavissa järjestöissä toimii noin 230 000 vapaaehtoista. Tätä työpanosta ei voida korvata julkisella rahalla tai hallinnollisilla rakenteilla.
Avustuskriteerien kiristäminen ei suojele kohtaavaa työtä
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA kertoi tällä viikolla, että jatkoavustusta ei vuonna 2027 lähtökohtaisesti myönnetä keskus- ja kattojärjestöille eikä järjestöille, joiden toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön. Tavoitteena STEAlla on priorisoida kohtaavaa työtä.
Kohtaava työ on luonnollisesti valtavan arvokasta ja tärkeää – sillä kirjaimellisesti pelastetaan henkiä. Tuloksellisen kohtaavan työn taustalla on kuitenkin osaamista, hyviä käytäntöjä ja hallinnollista työtä, jota keskus- ja kattojärjestötaso tekee. Se tukee niitä toimijoita, jotka tukevat avun tarpeessa olevia ihmisiä. Tulilinjalla on myös sote-järjestöjen tekemä vaikuttamistyö, jolla tuodaan päättäjille avun tarpeessa olevien ihmisten näkökulmia sekä kohtaavan työn havaintoja. Onko todella niin, että päättäjien ei tarvitse tai he eivät halua kuulla kaikkein yhteiskuntamme kaikkein vaimeimpia ääniä? Juuri niitä järjestöt vaikuttamistyössään tuovat esiin: esimerkiksi pitkäaikaissairaiden, vammaisten tai syrjäytymisriskissä olevien ihmisten äänen.
Avustusta ei STEAn mukaan jatkossa myönnetä järjestöille, ”joiden toiminta kohdistuu pääasiassa yhteen tiettyyn ei-terveydellisperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään”. Käytännössä tällaisilla rajauksilla pyritään sulkemaan pois kokonaisia järjestöryhmiä. Julkisessa keskustelussa ovat nousseet esiin esimerkiksi maahanmuuttajia tai seksuaalivähemmistöjä tukevat ja edustavat järjestöt. Lienee perusteltua kysyä, koskeeko kriteeri vaikkapa eläkeläisiä, omaishoitajia tai nuoria edustavia järjestöjä.
Kokonaisturvallisuus tarvitsee vahvan kansalaisyhteiskunnan
Suomessa puhutaan paljon kokonaisturvallisuudesta, huoltovarmuudesta ja yhteiskunnan kriisinkestävyydestä. Silti järjestöjen rooli näissä keskusteluissa jää usein liian vähälle huomiolle. Monissa maissa järjestöjen rooli osana varautumista onkin tunnistettu nykyistä selkeämmin. Jatkuvan leikkaamisen sijaan Suomessa olisi korkea aika käydä sama keskustelu: mikä on järjestöjen tehtävä kokonaisturvallisuudessa, ja miten niiden toimintakyky turvataan myös poikkeusoloissa?
Kriisitilanteissa ihmiset tarvitsevat muutakin kuin viranomaisia. He tarvitsevat apua arkeen, vertaistukea, yhteisöjä ja luotettavia verkostoja. Juuri näitä järjestöt rakentavat joka päivä.
Suomalaisen kriisinsietokyvyn vahvuus on ollut vahva kansalaisyhteiskunta. Vapaaehtoistoiminta, paikalliset verkostot ja järjestöjen kyky mobilisoida ihmisiä ovat olleet osa yhteiskunnan resilienssiä – ja sen tulisi olla sitä myös jatkossa.
Nyt tarvitaan pitkäjänteisiä ratkaisuja
Järjestökentän tulevaisuus ei voi roikkua jatkuvan epävarmuuden varassa. Tarvitaan ennakoitava rahoitusjärjestelmä, hallinnollisen taakan keventämistä, järjestöjen oman varainhankinnan vahvistamista sekä pitkäjänteistä näkemystä siitä, millaista kansalaisyhteiskuntaa Suomi haluaa tulevaisuudessa ylläpitää ja kehittää.
Rahoituksen nopea ja raju leikkaaminen kohdistuu vääjäämättä suoraan ihmisiin, jotka tarvitsevat apua. Tätä ei pystytä välttämään ruuvaamalla STEA-kriteerejä kireämmälle. Lisäksi leikkausten säästövaikutus on hyvin lyhytaikainen: jos matalan kynnyksen tukea ei ole saatavilla oikeaan aikaan, julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarve ja kustannukset kasvavat.
Vetoamme päättäjiin, että syksyn budjettiriihessä peruttaisiin kevään kehysriihessä päätetty 50 miljoonan euron lisäleikkaus. Lisäksi esitämme, että ensi vuodelle kaavailtu 25 miljoonan euron ”kompensaatio”, eli hyvinvointialueille järjestöavustuksia varten varattu raha, käytettäisiin vielä ensi vuonna STEA-avustuksiin, ja siirrettäisiin alueille vasta vuodesta 2028 alkaen.
Kysymys ei ole vain järjestöjen tulevaisuudesta, vaan siitä, millaisen Suomen haluamme rakentaa.
Hyvinvointiala Hali ry on Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n jäsen eikä saa valtionavustuksia. Halin toiminta rahoitetaan jäsenmaksuilla, joita noin 1500 yritystä ja järjestöä maksavat. Voit lukea lisää toiminnastamme verkkosivuiltamme.
